Myönnän – minulla on hieman ristiriitaisia tunteita Ipadeista koulukäytössä, paristakin syystä.
I Virtuaalinen näppäimistö tökkii
Onneksi lähinnä minua. Kosketusnäyttökännyköiden käyttötaitureina nuoret eivät juurikaan vierasta näytön näpyttelyä, mutta eivätpä he pitkiä tuotoksia ole toistaiseksi joutuneet tekemään. Äidinkielessä eivät ainakaan toistaiseksi 140 merkin mittaiset tekstit riitä. Ehkäpä tuleva ylioppilaskoeuudistus mahdollistaa valkolakin saamisen tviitaten, kuka tietää, mutta sitä ennen pitäisi harjoitella jopa useiden sivujen (!) mittaisten tekstien tekemistä.
Kukaan ei varmaan ajattele kirjoittavansa esseetä kännykällä. Ipadista sen sijaan olisi siihen – saatavilla on monenlaisia monipuolisia tekstikäsittelyohjelmia (tai appeja), kuten Pages tai Documents 2, ja näyttö on riittävän iso, jotta homma ei mene aivan tihrustamiseksi. Sen sijaan virtuaalinäppäimistöä sörkkien ei varmasti monikaan halua parin kappaleen mittaista sähköpostia haastavampia tekstejä tekemään. Saatavilla on toki monenlaisia fyysisiä näppäimistöratkaisuja, ja olen itsekin ostanut Bluetooth-teknologiaan perustuvan langattoman näppäimistön omaan Ipadiini. Jokaista lisävarustetta vaan ei ole kaupungin varoilla hankkia (ja hankkeen hankintalaarin pohjalta jaetaan pian viimeiset muruset).
Huomannet, että tämä on hyvinkin äidinkielen opettajan näkökulmasta vuodatettu murhe. Ipadista on totta kai moneksi, ja se on näppärä työkalu moneen ja monessa (lue: kaikissa) aineissa. Äidinkielessäkin sille on monia käyttökohteita, kuten tämän blogin tekstit toivottavasti antavat ymmärtää. On kuitenkin velvollisuuteni suomalaisena unohtaa kaikki lukuisat hyvät puolet ja keskittyä huonoihin.
